Kaksitoista päivää jäljellä! Se ole enää mitään! En ole viikkoon pystynyt ajattelemaan juurikaan muuta kuin kotiintuloa. En saa nukuttua kun herään jatkuvasti aamuyöstä siihen että mietin niitä kaikkia tavaroita jotka joudun jättämään tänne.. saati kaikkia kavereita. Taas on se ikävä tunne että suurinta osaa näistä ei tule enää koskaan näkemään. Vaikka niiden ikonit olisi koko loppuelämän mun messengerin listalla... Voi surku. Ja toisaalta ihan järkyttävä ikävä kotiin. Ristiriitainen tunne, ei pysty kuvailemaan. Jännittääkin ihan hirveesti. Ettehän te oo kukaan muuttunut siellä? Enhän mä ole?

Heräsin tänä aamuna puoli kuudelta, neljän tunnin yöunien jälkeen, kun mun ajatukset ei jättäny rauhaan, (saati ne tsiljoona pikkulintua ja naapurin hullu rotweiler, jotka pitää konserttia mun räystään alla ja jossain mihin kivi ei enää lennä) niinpä nousin ylös tiskaamaan ja siivoamaan. Nyt väsyttää niin että pää putoaa näppäimistölle mutta ei auta kun huomenna on mun ensimmäinen ja viimeinen tentti ja pitäisi himppu siihen lukea. Tai toisaalta mun piti myös paeta koulun atk-vitriiniin, kun mun kotona on joku lemmenpesä johon en tunne olevani tervetullut. Til ja Patri on nyt kuherrellu siellä viikon ja mulla palaa hermo. Älä koskaan mene ja naita kämppistäsi ja parasta kaveriasi, niistä molemmista tulee ärsyttäviä kikattelevia epäyksilöitä jotka sotkee sohvatyynyjärjestyksen. Ja mun väsymys ja hermostuneisuus ei nyt siedä ylimääräisiä ärsykkeitä... mur murina.

Lähden ostamaan energiajuomaa, pitää pysyä hereillä ettei tarvii mennä kotiin.