Hirveä pöhnä. Tässä talossa ei pysty nukkumaan ja sälekaihtimista huolimatta on liian valoisaa iltaisin edes yrittää. Meidän perheessä on myös tapana että ensimmäiseksi heränneellä on lupa herättää kaikki muutkin koska nukkuminen aamuisin on vaan tyhmää ja on tyypin oma vika jos ei mennyt illalla jo kymmeneltä nukkumaan ja aamulla väsyttää. Yritin protestoida puoli kahdeksalta kun joku juoksi korkokengillä puulattialla ja pikkusisko huusi talon toiselta puolelta asiaa jollekin toiseen, tai sitten joululahjalistaa korvatunturille ja en yhtään epäile etteikö viesti olisi mennyt perille. Olen siis hereillä. Ja väsyttää. Tavaksi tuli espanjassa kirjoittaa aamuisin niin jatketaan sitä perinnettä nyt sitten täälläkin.

Mutta ihan kuin ei olisi koskaan missään ollutkaan. Viimeiset yhdeksän kuukautta espanjassa on hävinnyt tuhkana tuuleen eikä tunnetta jeesaa ollenkaan se ettei kotona näytä muuttuneen mikään. Muutaman kerrostalon ovat rakentaneet Laajasaloon... mutta vieläkin naapurin chihuahua kakkaa meidän etupihalle, pikkusisko sotkee ja juhannuksena on kylmä vaikka kuin olisi ilmasto lämmennyt. Toisaalta on hienoa että on jotain asioita jotka jatkuu samanlaisena vuosituhannesta toiseen. Jos Gandiassa joinakin kylminä ja yksinäisinä öinä ajattelinkin että sopeudunko enää joukkoon, niin olisi vain pitänyt muistaa ettei sille maailmalle muutamassa kuukaudessa mitään tapahdu. Ehkä joskus voi lähteä pitemmällekin reissulle nyt kun tietää että aina on asioita jotka pysyy muuttumattomana kuin peruskallio.

Toisaalta hirmu sääli että mun poissaolo ei tunnu olevan vaikuttanut mihinkään. Siis tarkoitan nyt itsessäni, en olettanutkaan että Suomen kansa olisi kovin paljon hätääntynyt poissaolostani. Jos tuntuu siltä kuin en olisi koskaan täältä lähtenytkään, niin onko mulle sitten myöskään jäänyt reissusta mitään käteenkään? En ole puhunut espanjaa sen jälkeen kun tulin kotiin. Jos ei lasketa sitä yhtä lauantai aamuyötä... ja kaiken maailman itseruskettajat ja solariumit saa mut näyttämään täällä niiden rinnalla vaan vähän tavanomaista keltaisemmalta. Huoh. Eli se siitä sitten. En pysty tekemään Paulan paellaakaan kun ei täällä myydä edes tuoretta mustekalaa. Kotiinpaluumasennusta vai katuvuutta lähtemisestä? No ei varmasti kumpaakaan. Kuhan synkistelen. Oli hienoa olla siellä, vaikka alkaisinkin epäillä olinko kuitenkaan... ja nyt on hienoa olla kotona! Kohta täytyy kuitenkin alkaa suunnitella taas uusia reissuja ettei elämä ihan tylsäksi kävisi...

Reilu viikko kotiutumisesta ja pahemmasta kulttuurishokista ei ole ollut vielä havaintoja. Olen mutustanut ruisleipää kuin mielipuoli ja ihmetellyt kuinka ulkona vaan voikin olla niin valoisaa vielä keskellä yötä ja aurinko nousee ennen kuin pääsee bileistä kotiin. Ja kuinka on niin mielettömän vihreätä! Suomen kesää ei ole voittanutta. En vaan muistanut kuinka paljon onkaan niitä spugeja jotka on sammunu metroasemille tai selittää suu vaahdossa ja naama tohjona sulle jotain älytöntä spårassa. Ei ole ollut niitä ikävä. Melkein kaikkea muuta oli. Äiti kommentoi että ei ole ehtinyt nähdä mua kuin ehkä kymmenen minuuttia koko viikkona, mikä on aika totta koska on niin kauheasti kaikkea tekemistä ja ihmisiä ja paikkoja nähtävänä!

Luulen että mulla on ollut aivot lomalla koko viimeiset yhdeksän kuukautta. Ja ei pelkästään sen takia että kurssit koulussa oli melko haasteettomia, mutta myös siksi että opettelin sulkemaan pään pois päältä silloin kun ei jaksanut yrittää ymmärtää ympärillä kuuluvaa molotusta. En ollut mainosten kohderyhmää, joten niitä ei tarvinnut lukea tai kuunnella tai kaupungilla ei tarvinnut kulkea valppaana koska tuttuja siellä ei olisi tullut vastaan todennäköisesti kuitenkaan. Täällä olen ihan uupunut kun koko ajan pommitetaan mainoksilla jotka täytyy lukea tai ymmärtää tai pitää olla skarppina kuin partiolainen jos tulisi vaikka joku kaveri kadulla vastaan. Hirveä informaatiotulva enkä pysty sulkemaan sitä pois... kaikki ihmispuhe kaduilla...

Toinen ongelma jonka havaitsin on että suomenkielessäni on tapahtunut taantuminen. Ensimmäiset pari päivää meni ihan kivasti, sain asiani ilmaistua ilman ongelmia, mutta nyt mulla on välillä hillittömiä vaikeuksia löytää varsinkaan oikeita adjektiiveja. Kerroin havainnostani Marialle joka oli viime syksynä Unkarissa ja sille oli kuulemma käynyt kotiin palattuaan ihan sama. Kuulemma paranee muutamissa päivissä. Olisikin aika surullista jos en kohta pystyisi puhumaan suomea enkä espanjaa. Patrin mukaan se on jo nyt heikompaa kuin viikko sitten. Ihan kiva. Onneksi telkkarista tulee aamuisin Serranon perhe... joka on muuten aika loistava sarja jos haluaa tietää millainen on tyypillinen espanjalainen perhe ja sen sosiaalinen rakenne. Lähtien esimerkiksi siitä että kaikkien miesten äidit asuu samassa talossa kuin muu perhe. Meillä on muuten kotona melkein oikea espanjalainen perhe :D

Jo olen suomessa ja saavuin ihan aikataulussakin vaikka espanja yrittikin järjestää kaikenlaista ongelmaa matkan varrelle. Vaikka kuinkas muutenkaan, onhan se espanja.

Til, Patri ja saksalainen ystävämme Ralph heitti mut viime tiistaina Valenciaan Tilin autonrämällä joka ei ole vieläkään päässyt katsastuksesta läpi koska jarrut ei toimi riittävän hyvin... Olisin halunnut kyydin vain Gandian juna-asemalle ettei tarvitsisi tehdä mitään jäähyväisspektaakkelia Valenciassa (ja se auto on myöskin aika pelottava), mutta ketään ei kiinnostanut mun vastalauseet. No, lämmittihän se tietysti sydäntä että tulivat saattamaan viimeiseen asti, vaikka tunnelmalliset ja ylisentimentaaliset jäähyväiset ällöttää mua... ja saa surulliseksi.

Istuin mukavasti Valencia-Barcelona junassa ja tuhlailin saldoa kännykästä lähettelemällä tekstiviestejä kun juna jäi seisomaan jonnekkin radan varrelle toviksi jos toiseksikin. Konduktööri ilmoitti että tässä ollaan nyt aika x koska jossain on tapahtunut onnettomuus. Espanjalaisia ei yleensä mikään kovasti stressaa ja vähiten myöhästyminen. Niinpä kaikki näytti lähinnä vain helpottuneilta siitä että pääsivät ulos polttamaan rajattoman määrän tupakkaa mutta mulla meinas päässä räjähtää tärkeitä verisuonia kun oltiin odoteltu paikallaan jo reippaasti toista tuntia ja ainoa ilmoitus asiaa koskien oli että junalippua junan ravintolassa vilauttamalla saa olutta tai muuta juotavaa. Mulla oli lento Barcelonasta Helsinkiin muutaman tunnin päästä ja sitä ei yksi san miguel muuta! No ehkä se vähän lämmitti. Ja lopulta tietenkin ehdin kuin ehdinkin sille lennolle, vaikkakaan en ehtinyt shuttleen lentokentän ja juna-aseman välillä ja sain maksaa mansikoita taksista jonka kuskikin oli ihan ikävä.

Kentällä laitoin taas aivot narikkaan joka meinas koitua aika kohtalokkaaksi kun jätin läppärikassini vessaan. Tallustelin jo lähtöportille ja ihmettelin kun olo oli niin kevyt kun tajusin että kassi missä on mun puoli elämää, on kaikkien espanjalaisten kleptomaaninen ulottuvilla yleisessä vessassa ja pussukassa on myöskin läppärin lisäksi lentolippun ja erasmuspaperit. Vanhenin ehkä kymmen vuotta pelkästä huolesta. Onneksi kentällä ei ollut paljon muita kuin rehellisiä ja aina niin luotettavia suomalaisia ja joku näistä ihanan kunnollisista ihmetteli sen kassin kanssa vessan ulkopuolella että mitä sille tekisi.
On kiva olla kotona. On kiva että ihmisistä ei tarvitse ajatella aina pahinta.

Lento oli keskiviikko aamuna kuudelta suomessa ja vaikka olin äidille yöllä imoittanut että en varmastikaan ehdi lennolleni, olipa äippä kuitenkin vastassa. Äidin lisäksi mun yhden hengen tervetulokomitea, Maria oli porteilla odottelemassa mukanaan säkillinen suklaata, salmiakkia, riisipiirakoita, ruisleipää, siideriä ja oih, LAKUA!!! hullu ystäväni... ja ihana, ihana Fazer!

Outoa olla suomessa. ei vielä ihan ymmärrä että olen täällä. on niin kylmä ja vihreätä. eikä enää ole outoa syödä kaurapuuroa aamuisin.